KonMaria kodista konttoriin

Monen muun lailla minäkin olen huomannut hieman hurahtaneeni japanilaisen Marie Kondon siivousoppiin eli KonMariin. Sehän on metodi, jossa kodin turhista tavaroista raivaamisen kautta on tarkoitus saada paitsi pysyvästi siisti koti, myös oma ”päänsisäinen elämä” järjestykseen. Ja kuten moni muukin, olen minäkin törmännyt erinäisiin vastoinkäymisiin matkalla kohti toimivaa ja siistiä kotia (ja järjestyksessä pysyvää päätä).

Ensinnäkään, en millään tunnu ehtivän raivaamaan haluamaani määrää kaapistoja ja hyllyjä kerralla. Prosessoin kyllä tätä urakkaa ajatuksissani läpi yöstä toiseen. Jotenkin vain en työpäivän ja pakollisten kotiaskareiden jälkeen tunnu löytävän noin massiiviselle urakalle aikaa tahi tarmoa. Aloittaminen ei houkuta, kun tiedostaa urakan laajuuden.

Toiseksi, taloudessani asuvat muut nisäkkäät hankaloittavat mielestäni tätä prosessia melkoisesti. Vanhin heistä on armoton hamstraaja. Tavaraa pitää olla paljon. Varsinkin jos jotain saa halvalla, sitä pitää olla jopa kaksin kappalein. Ja jos jonkun tavaran on haltuunsa kerran saanut, ei siitä missään tapauksessa voi luopua, koska sitten kodista puuttuu juuri se tavara. Ihan sama, vaikka kuinka kyselen, että koskas sitä on viimeksi tai ylipäätään ikinä meillä tarvittu johonkin? Joskus voi kuulemma tarvita.

Seuraavat kaksi ovat sitten niitä, joiden jäljiltä mikään ei ole koskaan omalla paikallaan.Hammasta purren iltaisin seurailen tavaravanoja, kerään kasaan ja sijoittelen takaisin paikoilleen – vain aloittaakseni seuraavana iltana saman homman alusta. Toisinaan saan kunnon hepulit ja pidän luentoa tavaroiden paikoista ja kunkin henkilön vastuusta niiden paikallaan pysymiseen. Läksytys saattaa jopa hetken tehotakin, mutta harmikseni pian huomaan taas katselevani tuttuja röykkiöitä eteisen lattialla.

Kolmanneksi on vielä se eläin. Hän ei varsinaisesti vaikuta tavaroiden epäjärjestykseen, mutta osallistuu osaltaan lopullisen kaaoksen luomiseen levittelemällä hiekkaa, ruokaa ja karvaa ympäriinsä. Näitä sotkuja on sitten valitettavan hankala siivoilla, kun nuo edellä mainitut tekijät hankaloittavat paljaan tilan syntymistä tai sen pysymistä paljaana. Tavaravapaa tila kun olisi niin kovin paljon nopeampi imuroida kuin sellainen, joka pitää aina ennen imurin esiin ottoa raivata tyhjäksi. Enpä siksi siis juuri koskaan imuroi, vaan yritän aktiivisesti sulkea silmäni likaisilta lattioilta.

Eräänä iltana sain jonkinmoisen oivalluksen, että kotini eteinen pursuilevine kaappeineen ja tavararöykkiöineen on kuin yritys mikrokoossa. Työelämässäkin olisi tarvetta toisinaan selvittää, mitä siellä tarvitsemme todella ja mikä on turhaa. Vuosikymmenien saatossa kertyneet toimintatavat ja ohjeistukset kannattaisi joskus käydä läpi, karsia niistä turhiksi käyneet ja säilyttää vain ne, joita todella tarvitaan ja joista on työssä meille tai asiakkaillemme jotain iloa. Kun vanhasta on päässyt eroon, voi mukaan ottaa jopa jotain uutta, jos se hyödylliseksi koetaan.

Jo näiden karsittavien asioiden listaaminen työmaailmassa käy itsessään työstä. Pelkkä homman alkuun saattaminen tuntuu järkäleen kokoiselta vuorelta. Kaikilla on kiire, eikä kukaan oikein ehtisi asiaan paneutua. Toisaalta, aiheen ympärille voi syntyä kiivaitakin keskusteluja. Se, mikä jonkun mielestä on aivan tarpeetonta ja aikaa vievää touhua, on toisen mielestä tuiki tarpeellista ja perusteltua säilyttää. Suoraviivaisten ja tehokkaiden toimintamallien luominen, saati niiden käyttöönotto, ei käy missään useamman kuin yhden ihmisen yhteisössä käden käänteessä.

Jos ja kun turhasta karsitut, selkeät toimintatavat on vihdoin viimein saatu luoduksi ja esiteltyä koko työyhteisölle, kaikki toimii kuin unelma? No ei. Aivan varmasti joku löytää aina jonkun syyn (kiire, unohdus, poikkeustapaus) olla toimimatta kuten on sovittu.

Ja töissäkin on aina se ”joku,” joka korjaa toisten unohduksia ja oikaisuja, enemmän tai vähemmän kauniisti välillä muistuttaen, että näin ei enää pitänyt toimia. Ei töissäkään tätä muistuttamista koko ajan jakseta tehdä, joten toisinaan sitten vielä kerran hoidetaan asiat ”vanhaan malliin,” oman ja toisten ajan ja energian säästämiseksi. Ja kuten kotonakin, ongelmana tässä on se, että se hidastaa muutosta ja oppimista toimia uudella tavalla muuttuneessa toimintamallissa. Lopulta saattaa käydä jopa niin, että jossain vaiheessa huomaamme toimivamme kuten ennenkin, kun vanhalla tutulla tavalla toimien hommat saatiin tehtyä niin paljon sukkelammin. Tällöin, hyvistä aikomuksistamme huolimatta, yhtäkkiä huomaamme jälleen pyörivämme tuttujen kaaosta tuovien sotkujen seassa, kiroten aikaa, joka niiden siivoiluun päivittäin kuluu.

No, tottahan on se, että vanhojen ja totuttujen toimintatapojen muuttaminen vaatii kaikilta pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. Suuren luokan muutokset tapahtuvat harvoin kertarysäyksellä. Marie Kondo puhuu puolen vuoden kodin raivausurakasta, jonka aikana kaikki kodin osa-alueet on käyty läpi, eikä paluuta entiseen sen jälkeen ole. Koti on ja pysyy järjestyksessä ja sielu lepää.

Voi hyvin kuvitella, että yrityksen konmarittamisessa vasta meneekin aikaa – välillä kun pitäisi tehdä niitä oikeitakin töitä. Mutta, kun urakka on joskus tehty, yrityksenkin ”eteinen” pysyy jatkossa helpommin siistinä. Ja sellaiseen taloon on varmasti kiva kaikkien aamuisin astua.

No Comments Yet.

Leave a comment